Ei ole pakko vastata.

Kun aloitin joogan olin hyvin reaktiivinen. Luulin että se on hyvä juttu. Ennen kuin joogaopettaja edes ehti koskea, olin vaihtamassa asentoa suuntaan tai toiseen. Kun minua avustettiin, otin ohjat käteeni ja tein itse.

Nyt törmään tähän ohjatessa joogaa tai korjatessa jäseniä hyvin usein. Sitten on se reagoinnin toinen ääripää, totaalinen vastustus. Avustettava tai hoidettava keho ei liikahdakaan, ei herkällä kosketuksella, eikä voimakkaallakaan.

Reagointi on vastaus tilanteeseen. Mutta vaatiiko jokainen tilanne jonkinlaisen vastauksen? Viisaammat neuvovat reagoimisen sijaan toimimaan oikein tilanteessa kuin tilanteessa, toisin sanoen meidän toimintamme tulisi pysyä stabiilina omassa standardissamme tilanteesta riippumatta. Selvennettynä: jos saamme tehtäväksemme vaikkapa siivota, reagoimmeko yököttelemällä jätteiden määrää ja tehtävän alentavuutta, vai pidämmekö oman käytöksemme sattvisella (hyvyyden luonnonlaatu) tasolla suorittaen tehtävän kunniakkaasti. (Tai jopa kuninkaallisesti kuten Akeem elokuvassa Prinssille morsian XD)

Miten sinä reagoit? Tätä on hyvä tutkia asanaharjoituksessa. Avustuksissa on kyse vuorovaikutuksesta, jossa toinen ohjaa toista oikeaan suuntaan. Se vaatii tietynlaista antautumisen kykyä, luottamusta siihen että antaa oman kehon osallistua toisen tahtoon. Hyvillä avustuksilla yhdessä hyvän vastaanottamisen taidon kanssa on mahdollista saada inspiroivia kokemuksia siitä mihin voikaan pystyä! Avustustilanteessa on siis enemmän kyse siitä, että toinen toimii opettajana ja toinen oppilaana, toinen näyttää suuntaa ja toinen seuraa perässä tiedostaen mitä omassa kehossa tapahtuu. Liian innokas ja reaktiivinen oppilas on se joka kuvittelee tietävänsä itse paremmin eikä tällöin todellisuudessa pysy oppilaan roolissa. Liian vastustava ja jyrkkä oppilas ei joko ole valmis tai halukas asettumaan oppilaan rooliin. Kun ymmärrämme vallitsevan tilanteen ja oman paikkamme siinä, ei turhia reagointeja tarvita. Riittää että toimimme oikein.

Act, don’t react.

 

Share This:

Haluan enemmän!

Minä, jooga ja elämä -kurssilla keskustelimme astangan asanaharjoituksen tietynlaisesta staattisuudesta. Harjoitus on tavallaan aina sama, asanat ovat ne tietyt ja niitä kerta kerran jälkeen toistaessa varmasti hiipii mieleen ajatus: ’voisin tehdä kehollani myös enemmän’ kuten eräs läsnäolijoista totesi kiteyttäen sen mikä on monesti käynyt myös omassa mielessäni.

Halu ja toive tehdä enemmän on niin totta innokkaalle mielelle! Intohimoisuuden luonnonlaatu (rajas) saa meidät tavoittelemaan enemmän ja niin se pitääkin olla. Oman potentiaalin vajaakäyttö on kynttilän polttamista vakan alla. Mitä enemmän pistämme likoon, sitä enemmän varmasti hyödymme ja samalla iloitsee koko ympäristö.

Mutta mikä on enemmän? Onko ’enemmän’ jotain sen yli mitä olemme aiemmin saavuttaneet, vaikka jokin uusi asana tai uusi aluevaltaus työelämässä?

Yksi Patanjalin joogasutrissa mainituista esteistä joogan polulla on ”Pysymättömyys saavutetuissa tasoissa”. Voimme ehkä helposti edetä, mutta kuinka helposti pystymme säilyttämään saavuttamamme tason? Edetessä ja lisää oppiessa on hyvä tiedostaa tarkasti mikä on oma lähtötaso. Mikä on se taso jolla seisomme vakaasti ja häiriintymättä? Mikä on se harjoitus jonka teemme olosuhteista riippumatta? Kuinka monta minuuttia jokaisesta vuorokaudesta uhraamme joogaharjoituksille? Mikä on se toimintamalli arjessa, josta pidämme kiinni poikkeuksetta? Kuinka rehellisiä olemme edes omalle itsellemme?

Jos todella pystymme nostamaan omaa standardiamme, silloin voimme sanoa tehneemme ’enemmän’. Joogiset saavutukset mitataan siltä tasolta jolla jalat seisovat – ei sieltä kohdasta jota pää hipoo kun hyppäämme korkealle ilmaan.

Eteneminen on tärkeää. Mutta koska todellisuudessa pompimme tasoilla kuin Super Mario konsanaan, se myös kuluttaa energioitamme. Energiatehokas joogi rakentaa siis liikkuvuuden lisäksi tukea ja voimaa, säilyttää edistyksensä ja etenee tasapainoisin askelin kohti ylempiä tasoja.

 

(”Pysymättömyys saavutetuissa tasoissa” viittaa siihen, että harjoittelija pystyy etenemään mutta ei kykene ylläpitämään edistystään.  – s. 71 Patanjalin joogasutra, Joogan Filosofia, Måns Broo)

 

 

 

 

Share This:

Kuka päättää ja kuinka paljon?

Kaiken kontrolloimisen ja täydellisen oman tahdottomuuden puolivälissä on ohut kohta, jossa on hyvä.

’Anna kaiken tapahtua itsestään.’ on tuttu lause jokaiselle joogille. Aina on joku opettaja, jolle tuo fraasi on joogan ydin. Hyvä lause se onkin, mutta se ei ole koko kolikko. Jos siis päässä soi mantra: ”Minä annan kaiken tapahtua itsestään.” sitä on syytä tarkastella huolella.

Ensinnäkin tuo lause alkaa ’minällä’, joka selvästi kontrolloi tilannetta. Ihmiselle, joka on tottunut – omasta halusta tai olosuhteiden pakosta – kontrolloimaan kaikkea, myös tahdottomuuden kontrollointi on herkässä eikä sitä todellakaan huomaa helposti. Toiseksi, mitään ei tapahdu itsestään.

Keho on tässäkin hyvä mallintaja. Asanaharjoitus siinä loistava väline. Lihas ei voi jännittyä paljoa lisää, jos se on valmiiksi jännittyneessä tilassa, niin kutsutussa Ikikrampissa eli ikuisessa kontrollissa. Toinen ääripää: lihas ei voi myöskään jännittyä, jos sitä ei ole siihen harjoitettu eikä hermotus kulje lihaksessa lainkaan, eli se on täysin tahdoton.

Asanaharjoituksessa jokaisen hengityksen aikana me opettelemme tiedostamaan, mitä lihasta aktivoida jännittymään, mitä lihasta aktivoida rentoutumaan. Mitä lihaksia me käytämme kun teemme eteentaivutuksen, mitä lihaksia kun nostamme kädet ylös ja vastaavasti mitä lihaksia emme juuri nyt tarvitse, mitkä lihakset saavat nyt levätä hetken.

Puoliväli tarkoittaa puoliväliä. On opittava vetämään oma kontrollointi puoliväliin, tehtävä tilaa asioille jotta ne voivat tapahtua. Ja siinä puolivälissä pitää langat omissa käsissä ja pysyä aktiivisena, päättää itse mihin osallistua ja mihin ei.

 

 

Share This:

”Nyt Sinä vaan kierrät sen ongelman.”

Sanoi Susanna Helenius minulle, kun tein bravuuri asanaani hyvillä mielin. Tänä kesänä nilkkani ovat nyrjähdelleet suunnistusmetsässä kerran jos toisenkin. Heikot nilkat, heikko sisälinja, heikko tuntuma maahan isovarpaan päkiällä. Olisin voinut kehittää tuotakin heikkoutta kaikki nämä joogavuodet, mutta kun olen päässyt vähemmällä – kiertämällä ongelman.

Ongelmia ei voi kiertää loputtomiin. Jokainen heikkous paljastuu jossain vaiheessa. Monet asanat voivat onnistua, näyttää priimalta ja tuntua hyviltä vähäisemmälläkin kehotietoisuudella, mutta jossain vaiheessa tulee eteen asana, jonka yli ei pääse ennen kuin koko paketti on kasassa. Koko kehon tulee olla tasaisesti aktiivisena ilman turhia jännityksiä. Viisaalle ja taitavalle joogille riittää siis hyvinkin lyhyt ja vaatimattoman näköinen harjoitus, sirkustemppuja täytyy jatkaa siihen asti kunnes tuon taidon oppii.

Muistakaa siis: ei vain itse asana, vaan se miten sinne mennään ja miten sieltä tullaan pois. Ja niin, tämä pätee koko elämään myös. Otetaan esimerkiksi vaikka vieraille tarjottava päivällinen. Kuinka tärkeää on että vain kyläilyn ajan koti kukoistaa, ruoka on kaunista ja herkullista? Eikö ruoka maistu paremmalta jos se on tehty levollisessa tunnelmassa ja eikö ole helpompaa jos koti on riittävän siisti valmiiksi, niin ettei viime tingan stressisiivousta tarvita. Ja kun vieraat lähtevät, jätetäänkö sotkut huomiselle ja annetaan stressin purkautua pikku kiukkuna vai siivotaanko jäljet yhteistuumin, jotta seuraava päivä voi alkaa puhtaalta pöydältä. Kokonaisuus on tärkeä  – koko harjoitus on joogaa.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on opettaja joka ei päästä vähällä, vaikka sanat välillä kirpaisevatkin.

 

Share This:

Sietokyky

Sietokyvyn puute on ongelma. Kun sietokyky on alhaisella tasolla sitä käsittää mielipiteiden vaihdon riidan haastamiseksi, kehon luontaiset vaivat vaativat lääkärin diagnoosin ja lääkityksen, liikkumisesta koituvat kehotuntemukset tuottavat tuskaa ja suorituspaineita. Loputon lista.

Fyysisesti tässä ajassa ei siedetä kylmää, ei kuumaa, ei nälkää, ei fyysisestä työstä koituvaa kipua. Mielenterveysongelmat lisääntyvät koko ajan, sillä jopa oman mielen tuottamien asioiden käsittely ylittää sietokyvyn rajat.

Me emme tietenkään voi elää niin kuin on aikaisempina aikakausina eletty, koska meidän kehomme ovat tässä ajassa syntyneet. Kehomme eivät ole yhtä vahvoja, ei myöskään mielemme. Hienojakoisemmalla tasolla meiltä puuttuvat lujaa sietokykyä tukevat samskarat (mielen painaumat) Meillä ei siis ole synnynnäistä luonteenlujuutta (sisua) edes isovanhempiimme verrattuna kuin vain vähän.

Taas kerran kuulin mielipiteitä astangajoogan kurinalaisuuden ja suorittamisen tuottamista huonoista kokemuksista ja sisäinen soturini astui esiin. Totta! Astangajooga herättää tarpeen ponnistella ja yrittää parastaan, se sytyttää voimakkaasti sisäisen tulen, joka roihutessaan tekee harjoituksesta henkistä nuorallakävelyä. Tämä kaikki on totta ja siksi niin hyvä juttu. Sillä kaikessa ankaruudessaan juuri tämä harjoitus kasvattaa ja ylläpitää tuota nykyajalle harvinaista ominaisuutta: sietokykyä.

Miksi sitten pitäisi sietää mitään? Siksi, että voi epämukavissakin olosuhteissa pysyä tyynenä omassa voimassaan ja taistella vääryyttä vastaan heikkojen puolella. Jos ei siedä mitään, ei voi uida vastavirtaan.

 

Share This:

Jooginen päivärytmi

Share This:

Joogaopettajan identiteettini

On monenlaisia joogaopettajia. On heitä jotka painottavat insinöörimäisen pikkutarkasti fysiologiaa (mahtavaa!), heitä jotka elävät ja opettavat pranaa, energiatietoisuutta (kaunista!), heitä jotka noudattavat perinteitä käsittämättömällä perehtyneisyydellä (ihailtavaa!) ja monia muita. Minä kutsun itseäni käsityöläiseksi, jolla on esteetikon silmä. Minulle tärkeintä on opettaa harmoniaa, joka löytyy ja näkyy jokaisesta silloin kun sielu, mieli ja keho ovat samassa linjauksessa, samassa hengityksessä, jokaisella ainutlaatuisen ja yksilöllisen kauniisti.

Harjoitan antaumuksen joogaa, bhaktia, joka on elämäni tärkein sisältö. Elämäni keskipiste on Jumaluuden ylin persoonallisuus. En siis ole persoonattomuusfilosofi, joka uskoo muodottomaan voimaan tai tyhjyyteen, en myöskään ykseyden kannattaja, joka ajattelee olevansa itse jumala. Minulle Jumala on kaikkein puoleensavetävin ja korkein henkilö, jolla on kaikki rikkaus, voima, kuuluisuus, kauneus, viisaus ja kieltäymys. Pyrin palvelemaan Jumalan palvelijoita ja heidän palvelijoitaan, sillä tiedän sen ilahduttavan Korkeinta. Toistan päivittäin mahamantraa, joka puhdistaa voimallisimpana mahdollisena työkaluna sydäntäni, sillä se koostuu ainoastaan Jumalan pyhistä nimistä, joita on lukemattomia.

Harjoitan päivittäin astangajoogaa, joka on paras mahdollinen työkalu bhaktin harjoittamiselleni. Ensimmäisestä asanaharjoituksestani lähtien tiesin löytäneeni aarteen, joka on kaikkien saatavilla. Asanaharjoitus opettaa kehon tuntemisen ja rauhoittamisen, kehon voimavarojen ja heikkouksien löytämisen kautta kehotietoisuutta, jolla on suora yhteys mielen toimintoihin. Mielen tasolla työskennellessäni, voin muokata sen sisältöä tietoisesti puhtaampaan suuntaan. Valitessani paremmin, viisaammin, hyväenteisemmin, eettisemmin ja myötätuntoisemmin kehoni ja ympäristöni muokkaantuvat myös suuntaan, jossa bhaktin harjoittaminen saa enemmän tilaa ja mahdollisuuksia.

Minulle bhaktijooga on filosofia ja astangajooga käytäntö, jolla tätä filosofiaa elän ja opetan.

t:Annukka

 

 

Share This:

Ovelasti juonitellen

Mitä kauemmin joogaa, sen selvemmäksi tulee, että ei ole kyse mistään muusta kuin sisäisestä harjoituksesta. Mielen hallinnasta ja tyynnyttämisestä, johon keho on hyvä apuväline. Vaatii melkoista mielenhallintaa astua matolle päivittäin vaikka ei huvita.

Tässä siis hyviksi havaittuja vinkkejä päivittäisen harjoittelun virkistämiseksi:

  • Joogaa jossain uudessa paikassa. Keittiössä, ulkona, saunassa, yleisön edessä, julkisella paikalla, metsässä, laiturilla. Mitä mahdottomampi paikka sen virkistävämpää. (Puhun nyt astangasta, jossa harjoitus säilyy muuttumattomana, vaikka olosuhteet vaihtuvat.)
  • Ota valokuvia tai videoita. Ihan vaan huvin vuoksi ja myös hyödyksi. Itse ei itseään näe, joten kuvista saa vinkkejä mihin voi harjoituksessa keskittyä.
  • Jaa kuvia sosiaalisessa mediassa, jotta itsetunto kohenee ja voit olla hetken ylpeä ahkeruudestasi. On kiva mennä matolle, kun saa kehuja.
  • Osta uusi joogamatto tai joogatrikoot.
  • Katsele netistä videoita uusista tempuista ja harjoittele niitä harjoituksen jälkeen.
  • Katsele netistä videoita syvällisistä pohdiskeluista ja koe ymmärtäväsi jotain joogan syvemmästä merkityksestä.
  • Lue Patanjalin Jooga sutria, Bhagavad Gitaa tai muuta hyvää joogakirjallisuutta.
  • Päätä ennen harjoitusta tekeväsi niin kevyesti, että jätät kaikki liikkeet puolitiehen ja pysy päätöksessä, vaikka innostuisit.
  • Päätä että teet vain aurinkotervehdykset ja pysy päätöksessä. Voi olla että vaatii pidemmänkin jakson, jotta halu jatkaa pidempään palaa takaisin.
  • Koska joogaharjoittelulle ei näy loppua, tee itsellesi lyhyempiä projekteja: keskity kolme kuukautta erityisesti vain kämmeniin, katseen kohdistamiseen tai vaikka peräaukon supistamiseen. (Olen kuullut sanottavan, että jos pystyy koko harjoituksen ajan supistamaan tietoisesti peräaukkoa (mula bandha) voi kutsua itseään joogiksi :D)
  • Älä ota itseäsi liian vakavasti, kiukuttele vaikka ääneen ’pitääkö sitä taas alkaa vääntämään jotain tyhmää aastanaa.’ Oma lapsellisuus voi pian alkaa huvittamaan.
  • Motivoi ja lohduta itseäsi katsomalla laajemmin: sanotaan (olkoonkin myytti tai ei) että asian hallitseminen vaatii 10 000 toistoa. Aurinkotervehdyksen kohdalla tämä tarkoittaa noin kahdeksaa vuotta säännöllistä harjoitusta. (Viisi aurinkotervehdystä noin viisi kertaa viikossa, viikossa yksi lepopäivä ja mahdollisesti kuupäivien tai kuukautisten tuomia taukopäiviä.)

Onko tämä kaikki puuhastelu tarpeellista? Todennäköisesti on.

Pakottamalla ja kurittamalla kasvaa harvoin hyvää, koeta siis houkutella, päihittää ja sitouttaa mielesi oveluudella ja älykkyydellä. Sillä jokainen tehty harjoitus on askel eteenpäin joogan polulla. Ja yksikin askel eteenpäin on enemmän kuin paikallaan pysyminen.

 

 

Share This:

Vikalista

’Ilon kautta’ on hauska sanonta, joka on kaikessa naiviudessaan hyvä. Pessimististä mieltä sanonta huvittaa ja siitä väännetään vitsi jos toinenkin. Positiivisten huomioiden kautta eteneminen on kuitenkin suunnattoman rakentavaa ja tuon hyödyn soisi jokaisen oppivan.

Joogaopettajana ja kalevalaisena jäsenkorjaajana olen kuullut kerran jos toisenkin kysyttävän ’Mitäs kaikkea vikaa sieltä kropastani löytyi?’ tai ’Mitä teen tässä väärin kun ei onnistu?’ Mitä enemmän ongelmia ja vikoja kaivetaan päivänvaloon, sitä enemmän ongelmista toki tiedetään. Mutta toivotaanko vikoja kyseltäessä todellakin vikalistaa?

’No, sinulla on todella heikosti liikkuva jalkaterä, kantaluut pahassa virheasennossa, heikot pihtipolvet, tuo ja tuo paikka hirveässä jumissa, nestekertymiä siellä ja täällä ja selkärankakin ihan mutkalla. Joogatessa alaselässäsi ei tapahdu sitten yhtään mitään, koko yläkehosi on todella heikko ja niin tukossa, että siinä riittää töitä vuosiksi.’

Tähän on totuttu! Mitä enemmän maksaa, sitä tarkempia vikalistoja voi saada  – myös autohuollosta. Mutta entä jos kaikki vioilta näyttävät asiat eivät olekaan vikoja vaan ominaisuuksia. Kalevalaisen jäsenkorjaajan opinnoissa opetetaan, että on jopa turhaa ja tunkeilevaa lähteä osoittelemaan kehon kohtia, jotka eivät asiakasta varsinaisesti vaivaa tai huoleta. Tietenkin myös näitä ominaisuuksia tai voisiko sanoa ’tyyppivikoja’ hoidetaan, aina.

Mutta voisiko tätä vikalistan kaipuuta vaihtaa ’ilon kautta’ -asenteeksi? ’Mitäs kaikkea hyvää sieltä kropastani löytyi’ tai ’Miksi tämä sujuu minulla aina niin hyvin?’ Voisiko illan päätteeksi kysyä itseltään: ’Miksi ihmeessä tämäkin päivä oli niin äärettömän ihana?’ 😀

Hauskaa Vappua!

 

 

 

 

 

Share This:

Hymy rentona

Teoreettisella tasolla on helppo ymmärtää, että sitä saa mitä tilaa. Tälle luonnonlaille on monta nimeä, yksi niistä on karma. Kaikella mitä teemme on vastareaktio, halusimme sitä tai emme. Asia ei käytännössä kuitenkaan ole aina niin helposti havaittavissa, vastareaktiot kun eivät enää tapahdu oman tahtomme mukaan haluamanamme aikana tai tietyllä tavalla.

Toisaalta jokaiselle on itsestään selvää, että kun jollekin asialle uhraa paljon aikaa, vastineeksi saa varmasti jotain. Jos haluat parantaa kuntoa, urheilemalla sinnikkäästi kunto kohenee. Jos haluat pärjätä opinnoissa, lukemalla tenttikirjoja ahkerasti se on mahdollista. Jos haluat tehdä herkullista ruokaa, siihen kuluu aikaa enemmän kuin pari minuuttia mikrossa.

Kehon kannalta tämä on erityisen mielenkiintoista. Moni liikkuu valtavan paljon ja samalla liikkuu itsensä romuksi.

Sisäisen asenteen merkitys on tärkeä aina kun treenataan ja liikutetaan kehoa, sillä kehotietoisuus vaikuttaa suoraan myös mieleemme. Se tapa miten me liikumme ja pidämme kehostamme huolta kertoo valtavasti myös mielemme tilasta ja siitä suunnasta mihin itseämme viemme.

Jos nautinto tulee siitä, että selättää kehon tuskan kerta toisensa jälkeen, ollaan itsensä satuttamisen tiellä. Jatkuvalla kehon äärirajojen koettelulla parannetaan kyllä voimaa, kestävyyttä ja kuntoa, mutta kipukynnyksen jatkuvalla huomioon jättämisellä tulee olemaan seurauksensa.

(Täysin konkreettisesti tätä asennetta voi lukea jopa suoraan omista kasvoista. Jos treenatessa kasvoille kohoaa tuskan virne, tai ilme jähmettyy, ei varmuudella olla enää herkkyysalueen sisällä. Ja on hyvä muistaa: herkkä ei ole synonyymi heikolle.)

Jos nautinto taas tulee siitä, että aistii kehon välittämät viestit ja vastaa näihin viesteihin myötätuntoisesti, ollaan itsensä kehittämisen tiellä. Kehon tuntemuksien ymmärtäminen kasvattaa erottelukykyä myös mielen tasolla. Tämä asenne on tulevaisuuden kannalta suotuisampi. Pitäkäämme siis treenatessa hymy rentona 😀

 

Share This: