Olen siitä onnellinen joogi, että ehdin kurittaa kehoni äärimmilleen ennen joogaa. Minun ei ole siis koskaan tarvinnut näännyttää ja rääkätä itseäni joogan nimissä. Näinkin voisi olla – moni lähtee ankaran joogaharjoituksen tielle ja pettyy.

Kiduttavista punttitreeneistä, niiden jälkeisistä lihaskivuista ja nälän tunteen sietämisestä selvisi kunhan pääsi omasta kehosta mahdollisimman kauas pois. Keho oli kuin kone, jota piti hoitaa niin kuin konetta kuuluu. Kun pysyi siitä erillään, mikään ei tuntunut miltään. Tuskat eivät vaivanneet, mikään ei liioin tuottanut iloa. Tuona aikana, jolloin treenasin kovaa ja podin kohtalaista ortorexiaa opin elämään mielessäni, täysin oman kehoni ulkopuolella. Mutta onni ei löytynyt sieltä.

Kun tuo aika päättyi ja seuraava alkoi, aloitin joogan.

Asana-harjoitus kerrallaan yritin ohittaa mieleni ja pysyä kehossani. Olin jäykkä ja jähmeä ja kehoni oli niin hapan että hikeni haisi pitkään vahvasti ammoniakille. Silti tajusin heti mikä tila ja vapaus kehossani on, kunhan vain pääsen sinne kokonaan ja kunhan vain opin pysymään siellä. Ymmärsin että voin olla oma itseni tässä maailmassa vain jos sielullani on koti ja paikka toimia. Minun kehoni.

Kehottomuuden tunnetta on ainakin kahdenlaista. On tuota ensimmäistä: mielessä asumista, kehon kieltämistä ja turruttamista. Ja toisenlaista: kehon aistimista kevyenä eheänä kokonaisuutena, kaiken tuntemista ja riemua siitä että on olemassa!

Mieli on vahva vastus, siksi oma kehotietoisuus on erinomainen mittari sille missä kohtaa todellisuutta mennään. Voitko tuntea itsesi tuntematta itseäsi?