Ei ole pakko vastata.

Kun aloitin joogan olin hyvin reaktiivinen. Luulin että se on hyvä juttu. Ennen kuin joogaopettaja edes ehti koskea, olin vaihtamassa asentoa suuntaan tai toiseen. Kun minua avustettiin, otin ohjat käteeni ja tein itse.

Nyt törmään tähän ohjatessa joogaa tai korjatessa jäseniä hyvin usein. Sitten on se reagoinnin toinen ääripää, totaalinen vastustus. Avustettava tai hoidettava keho ei liikahdakaan, ei herkällä kosketuksella, eikä voimakkaallakaan.

Reagointi on vastaus tilanteeseen. Mutta vaatiiko jokainen tilanne jonkinlaisen vastauksen? Viisaammat neuvovat reagoimisen sijaan toimimaan oikein tilanteessa kuin tilanteessa, toisin sanoen meidän toimintamme tulisi pysyä stabiilina omassa standardissamme tilanteesta riippumatta. Selvennettynä: jos saamme tehtäväksemme vaikkapa siivota, reagoimmeko yököttelemällä jätteiden määrää ja tehtävän alentavuutta, vai pidämmekö oman käytöksemme sattvisella (hyvyyden luonnonlaatu) tasolla suorittaen tehtävän kunniakkaasti. (Tai jopa kuninkaallisesti kuten Akeem elokuvassa Prinssille morsian XD)

Miten sinä reagoit? Tätä on hyvä tutkia asanaharjoituksessa. Avustuksissa on kyse vuorovaikutuksesta, jossa toinen ohjaa toista oikeaan suuntaan. Se vaatii tietynlaista antautumisen kykyä, luottamusta siihen että antaa oman kehon osallistua toisen tahtoon. Hyvillä avustuksilla yhdessä hyvän vastaanottamisen taidon kanssa on mahdollista saada inspiroivia kokemuksia siitä mihin voikaan pystyä! Avustustilanteessa on siis enemmän kyse siitä, että toinen toimii opettajana ja toinen oppilaana, toinen näyttää suuntaa ja toinen seuraa perässä tiedostaen mitä omassa kehossa tapahtuu. Liian innokas ja reaktiivinen oppilas on se joka kuvittelee tietävänsä itse paremmin eikä tällöin todellisuudessa pysy oppilaan roolissa. Liian vastustava ja jyrkkä oppilas ei joko ole valmis tai halukas asettumaan oppilaan rooliin. Kun ymmärrämme vallitsevan tilanteen ja oman paikkamme siinä, ei turhia reagointeja tarvita. Riittää että toimimme oikein.

Act, don’t react.

 

Share This: