Mobility – Stability

Saan mahtavan idean! Aion tehdä jotain, jota en ole ennen tehnyt! Kerron siitä rohkeasti ystävilleni, mutta palaute on nihkeä: ”Oletkohan nyt ihan varma?”, ”Melkoinen riski?”

Saan vielä hurjemman ajatuksen, joka hykerryttää sisintäni ja saa hymyn nousemaan kasvoilleni. Sitten iskee ajatus: ”Ei sekään silloin onnistunut.” tai ”Jos en onnistu, tulee paha sotku.”

Me tarvitsemme viisasta tukea! Yhtä lailla ystäviltä ja ympäristöltä, kuin omalta mieleltämme. Joskus kannustusta, joskus jarruttelua – yhtä kaikki, sellaista välittämistä, joka tekee meille hyvää ja vie elämäämme eteenpäin.

Kaikki ne asiat,  jotka ovat elämässämme vakaita ja tasaisia, tarvitsevat potkua ja liikettä kasvaakseen entistä paremmiksi ja ne asiat jotka elämässämme ovat jatkuvasti vaihtuvia tai epämääräisen huojuvia, tarvitsevat voimaa ja kestävyyttä vahvistuakseen käyttökelpoisiksi.

Sitten, jos ja kun ihan oikeasti kasvamme ja muutumme, muuttuu myös ympäristömme – suunta on aina sisältä ulos, hienojakoisesta karkeaan. Muutosta vastustavan ystäväpiirin vaihtaminen suosiollisemmaksi ei siis  tapahdu hetkessä, perhettä ei edes voi muuttaa – hyvä toki niin! Työstäkäämme siis rauhalliseen tahtiin sitä meille lähintä, omaa mieltämme, asanaharjoituksen ja kehomme avulla.

Harjoitus.

Ketjutettuna nivelet muodostavat ketjun, jossa joka toisen nivelen tehtävänä on tuoda liikkuvuutta ja joka toisen nivelen tehtävänä on luoda vakautta. Jos nivelet tekevät heille kuulumatonta puuhaa (esimerkkeihin viitaten: lyttäävät hyviä ideoita!) on hyvin vaikea saada kokonaisuudesta tasapainoista.

 

Seuraavan kerran kun teet asanaa, mieti miten sinulla toimivat:

MOBILITY: nilkka ja ranne  – maakosketuksessa äärinivelten liikkuvuus määrittää sen voiman/energian, jolla ylipäätään voimme työskennellä.

STABILITY: Polvi ja kyynärpää – jalka ja käsi ovat kuin vipuvarsia, joiden on oltava vakaita kuljettaakseen voimaa/energiaa kevyesti

MOBILITY: lonkka ja olkapää – kohdat jotka ovat seuraavina rangasta päin katsottuina, määrittävät suunnan johon voima/energia kulkee

STABILITY: selkäranka: kaula- ja lanneranka pitävät vakauden,

MOBILITY: jotta rintaranka voi taipua ja kiertyä

 

Kuvassa editoitu aukeama Petri Räisäsen Astanga-kirjasta.

Share This:

Pöytälaatikkokirjoitelma

Kirjoitin tämän joogasta kertovan tarinan vuonna 2014. Tämä oli aikoinaan esillä toisessa blogissa, mutta tässä aamun aurinkoa ja omaa metsää katsellessa, tuli ajatus julkaista uudestaan.

 

Kaskipelto.

Annukka Yliruusi 2014

 

Mieli – Lahja – Puut – Työ – Leipä

 

Mieli

Mielellä oli omaa maata verraten paljon. Metsätontti oli yhtä pitkä kuin leveä ja sen rajoja seuraten kesti kulkua auringon siirtyä kaakosta etelään. Näin Mieli teki, käveli maidensa rajat jokainen päivä. Tarkasti tilusten kunnon ja tapasi jokaisen kolmesta naapurista, jotka kaikki tuottivat Mielelle paljon ajateltavaa.

Mieli oli saanut metsämaansa perinnöksi. Maan, sekä talon joka seisoi tontin keskellä, ei liian suurena, ei liian pienenä, vaan sopivana. Metsä oli upea, taivasta hipovia honkia, tähtilehtisiä vaahteroita, terhojen koristamia tammia, pihlajia ja haapoja joiden heleään havinaan Mieli nukahti iltaisin.

Yhtenä monista aamuista, juotuaan aamuteensä, Mieli lähti kulkemaan tuttua reittiä myötäpäivään hyräillen. Aita seurasi vasenta kylkeä ja askeleet upposivat pehmeään mättääseen. Ei elämä kurjaa ollut, vaan ihan hyvää. Päivästä toiseen samaa, mutta ei se valittamalla muuttuisi paremmaksi, sen Mieli oli jo oppinut.

 

Ensimmäinen naapuri.

Haave oli jo työn touhussa. Istutti räiskyvän punaisia ruusuja vastakuokittuun mustaan multaan. Kauniita olivat, niin kauniita että Mieli ajatteli hänkin laittavansa muutaman aikanaan. Kyseli Haaveelta hieman tarkemmin ja yhdessä nyökyttelivät päitään – ruusut ovat kuin elämä itse! Muistipa Mieli kertoa Haaveelle, kuinka halla kerran vei häneltä ne kaikkein kauneimmat ruusut. Unkarialaisia olivat olleet, suurempia ja herkempiä kuin nuo, nuo tuossa.

Oikein aidan viereen kiusallaan pisti. Punaisemmat laitan. Korkeammat vielä, etteivät karkaa, perhoset – tuumi Mieli ja jatkoi matkaa.

 

Toinen naapuri.

Mitähän Uni tänään tahtoo. Mieli kuuli jo kaukaa käheän huudon. Siellä se riehui lapsilleen, kuritti niin että soi. Pihalle tuli uusissa vaatteissa kasvot maalissa, kehuskeli hetken ja anoi sitten apua. Vetosi lapsiin ja kohtaloonsa. Vielä kerran jos autat, maksan takaisin kaiken. Mieli halusi tehdä oikein – lasten takia hän auttoi. Loi lumet, naulasi reiät umpeen, kantoi vettä ja kyyditsi asioille. Haaveelle kertoi kyllä. Ja Muistolle. Hän oli hyvä ihminen, ei sitä salailla tarvinnut!

Uni pelkäsi velkojaa, pyysi lainaa. Mieli antoi. Kirjasi ylös kaiken, pyysi allekirjoituksen. Ei jäisi takaisin saamatta – korkoja en peri, reilu olen. Lapsille Mieli kaivoi taskustaan kuivia taateleita. Toisen kanssa pelasi hetken palloa. Toiselle luki kuvakirjaa.

Sitä saa mitä tilaa. Tekisi itselleen jotain, halpa loinen. Mieli heilutti lapsille kättään, jatkoi matkaa.

 

Kolmas naapuri.

Muisto odotti jo ja kutsui sisään. Mieli halasi hellästi Muistoa ja tunsi olevansa hetken turvassa. Miten kaunis päivä, he aloittivat. Muisto kertoi rauhaksiin kuinka niistä Mielen suurista koivuista saisi keväällä hyvää mahlaa. Hän oli tutkinut asiaa nyt tarkoin, perehtynyt perinteisiin menetelmiin. Se tehtäisiin yhdessä tuumin. Muisto silitti hellästi Mielen kättä. Niin, niin me teemme, riemuitsi Mieli. Suunnitelmia pitää ihmisellä olla! Unelmia ja haaveita! Ensi keväänä sitten!

 

Lahja

Yhtenä monista samanlaisista päivistä Mielen rappusille oli jätetty paketti. Se oli noin sylillisen kokoinen, paketoitu ruskeaan käärepaperiin ja painoi keskikokoisen kyyhkysen verran. Mieli kantoi paketin huoneeseen ja asettui avaamaan. Ei hän ollut ennen saanut tällaista lahjaa, sen tiesi. Papereista paljastui silkkinen pussi, pussi hohti turkoosia ja hopeaa ja se oli kirjailtu mitä kauneimmin helmilangoin. Purppuraa, kultaa, korallia, syvää indigoa. Pussi säihkyi ja kimalteli kuin iltatähti. Mieli ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Mitä pussissa olisi? Mieli avasi varoen paksut samettilangat ja käänsi pussin pöydälle. Sieltä valui ulos kourallinen vehnänjyviä ja kirje. Vehnänjyviä! Tällaisessa pussissa? Katsottuaan tarkemmin Mieli huomasi, että vehnänjyvät hohtivat valoa, hän veti kätensä niiden päältä ja tunsi niin hellän lämmön, että kaipasi sitä jo ennen kuin se oli mennyt pois. Hämmentyneenä ja ihmeissään alkoi Mieli avata kirjettä.

‘Sinun tulee kylvää nämä vehnänjyvät kaskettuun maahan, joka on kooltaan yhtä pitkä kuin leveä ja jonka rajoja seuraten kestää kulkua auringon siirtyä kaakosta etelään. Koko maa on tehtävä pelloksi, vain näin voivat jyvät itää. Kun vilja on kypsää, voit korjata sadon ja leipoa sadosta leivän. Kun syöt leivän, saat ikuisen rauhan. On kaksi sääntöä, joita et voi ohittaa.

 

  1. Sinun tulee kaataa jokainen puu maaltasi itse omalla pokasahallasi.

Vain minä, joka lähetin siemenet, voin sytyttää suuren tulen.

 

  1. Saat antaa vapaasti eteenpäin jyviä jotka kasvavat omassa pellossasi, mutta ohjeet ovat itse kullekin omat ja minä annan ne jos niin tahdon.

 

Tiedä myös tämä – Toisen leipä täyttää vain vatsan.’

 

Mieli istui ja tuijotti kirjettä, pussia ja vehnänjyviä. Tuijotti hetken ja purskahti sitten epäuskoiseen helpotuksen nauruun. Oliko se Haave joka nämä lähetti? Mieli sulloi jyvät kirjeineen pussiin, heitti pussin hyllyn päälle ja pudisti päätään. No, ei noin kaunista pussia viitsinyt pois heittää. Pettymys riipi kuitenkin Mielen rintaa. Hetken hän oli odottanut jotain. Jotain. Ei hän löytänyt kaipuulleen sanoja.

Mieli jatkoi elämäänsä kuten ennenkin. Miksi se olisi ollut erilaista, Mieli mietti, vaikka tunsi että jotain oli peruuttamattomasti muuttunut. Näin on hyvä, tämä riittää minulle, Mieli vakuutteli. Hän joi aamuisin teensä ja lähti kiertämään maitaan. Meni päivä, toinen, montakin. Haaveen ruusut kasvoivat, siitä huomasi ajan kulun. Auringonlaskun aikoina Mielen mieleen nousi kuvia. Tarinoita, joissa kerrottiin ihmeellisistä vehnäpelloista. Pelloista, jotka hohtivat kultaista valoa ja joiden ympärille ihmiset kerääntyivät kuin turvaa hakemaan. Leivästäkin hän oli kuullut ja ihmisistä joiden sanottiin olevan onnellisempia kuin toiset. Miten ne minuun liittyvät, sitä Mieli ei nyt ymmärtänyt. Ajatukset herättivät Mielessä ärtymystä, eikä uni enään tullut niin helposti kuin ennen.

 

Puut

Sitten eräänä päivänä Mieli istui aamua portailla ja näki kuinka aurinko nousi jokaisen kastepisaran sisältä. Yhden, toisen, kaikkien. Kuinka valo oli jokaisessa pisarassa yksi ja sama kaikkialla. Mieli nousi, otti punaisen pokasahan ja sahasi poikki edessä seisovan puun. Aivan tyvestä, suuren koivun. Puu kaatui kuin ukkonen, siivosi ilman kuin suuri harja, iski maahan talon viereen ja nukahti auringon alle.

Mieli säikähti sitä riemua joka läikähti sydämessä. Helpotuksen tunnetta työn jälkeen. Mieli kävi makuulle koivun viereen ja katseli auringon tanssia.

Seuraavana aamuna Mieli empi. Ei hän toista kaataisi. Ei ainakaan heti. Tai jos sentään ihan pienen. Ja niin kuutena aamuna Mieli tarttui sahaan, kaatoi kuusi puuta talon ympäriltä. Seitsemäntenä päivänä Mieli lepäsi. Hän istui päivää hämillään, pohdiskellen sitä merkillistä viestiä, punniten käsissään jyvien hellää, kultaista, lämpöä. Nyt tapahtuu jotain, hän ymmärsi. Jotain.

Viikon ensimmäisenä aamuna, levättyään vasta kaatuneen rungon vieressä, Mieli söi pienen aterian ja lähti kulkemaan maidensa rajaa.

 

Haave

Kuinka ne tuoksuvatkaan! Mieli katsoi ilahtuneena ruusuja, jotka olivat juurtuneet ja kukoistivat koko komeudessaan. Haave oli leikannut ne taiten, ravinnut rakkaudella, kyllä sen näki. Mieli kuunteli tovin Haaveen mietteitä ruusujen kasvatuksen haasteista ja yhdessä he iloitsivat lisääntyneestä valosta joka tulvi harventuneen metsän läpi kirkkaana koskena.

Kauneudesta keventyneenä Mieli jatkoi matkaansa ja päätti tuoda puutarhavälineensä Haaveelle, hänellä olisi niille enemmän käyttöä.

 

Uni

Ennen kuin Uni ehti avata suutaan, ojensi Mieli kätensä joka oli pullollaan nappeja. Kaiken kirjavia, kauniita kuin jalokivet. Unelta lipsahti hymy. Minulleko toit! Koruja teen ja taulun! Mieli keräsi vaatteet lattialta ja vei ne pesutupaan. Laulu toi lapset paikalle, yhdessä he jatkoivat, vaahto lensi ja leijui kuin lumena talven ensimmäisessä leikissä.

Yllätinpäs! Mielen silmät tuikkivat ilosta.

 

Muisto

Olet alkanut kaataa puita. Olen. Hetki tuntui kestävän, aika venyi ja piteni, oheni. Oheni. Muisto hengitti ulos ja laski katseen alas. Maahan. Maan alle. Mielen oli sanottava se ääneen. Puut eivät säily ikuisesti, ne kasvat ja kaatuvat kuitenkin! Muisto tarttui käteen ja puristi. Äänettä vastasi: Kyllä minä tiedän sen. Mutta lisäsi silti: Koko ikäni minä niitä vaalin, taimesta asti sinulle tein. Viimeiset sanat. Puhetta vain.

 

Työ

Mieli kaatoi puun sieltä toisen täältä. Kuusen, koivun, haavan, toisen kuusen, männyn ja suuren kuusaman ja jälleen oli vastassa koivu, kuusi ja vielä korkeampi honka, päivä toisensa jälkeen. Mieli tarttui sahaan aamuisin, antoi terän upota elävään. Jokainen puu oli erilainen, toisten kanssa kesti vähemmän, toisten enemmän, joku luovutti helposti, kaikki kuitenkin kaatuivat.

Saha upposi pistävään katajaan ja inho liimasi irveen naamaan.

Miten saatoin sanoa niin rumasti,

miten saatoin sivaltaa verestävää lihaa.

Minun suuni se oli josta huuto lähti,

minun ääneni se ilkkui katkeraa ivaa.

– Viha on suunta! Se ei ole totta! Käänny pois!

Saha upposi valkoisen koivuun ja kateus viilsi kirkuen.

Enemmän, enemmän kuin muut! Minä tarvitsen.

Enemmän, enemmän kuin muut! Minä ansaitsen.

Toisen oma piinaa, se korventaa.

Onni tulee kun tarpeeksi omistaa.

– Halu on suunta! Se ei ole totta! Käänny pois!

Saha upposi hopeiseen honkaan ja pettymys hukutti alleen.

Minä suunnittelin toisin,

Minulta vietiin, minulta otettiin ilman lupaa.

Minä se olen joka kaiken menetin.

Minä tässä hävisin.

Jos vain olisi mennyt mieleni mukaan

en itkisi nyt

Jos vain

olisi kaikki säilynyt.

– Suru on suunta! Se ei ole totta! Käänny pois!

Saha upposi kovaan kuuseen ja häpeä vei jaloista tunnon.

Vatsassa jäisiä keilapalloja

Ihon päällä kuumaa laavaa.

Olen huono ja täysin väärä.

Olen pimeän täyttävän mustan määrä.

– Pelko on suunta! Se ei ole totta! Käänny pois!

Ei sitä alkuun huomannut, hieman oli avarampaa, valoisampaa, tuuli pääsi läpi, ei jäänyt oksien väliin pyörimään. Mutta se hetki tuli, kun alkoi kaatua puu toisen vierestä. Tuli aukkoja. Tyhjiä kohtia. Ensin pieniä, sitten suurempia. Aukot yhdistyivät toisiinsa, kasvattivat toinen toistaan.

Mieli ei enää ajatellut metsää. Maisemassa näkyi tuleva pelto.

Aikaa kului. Päivät nousivat ja laskivat, mutta Mieli tunsi elävänsä jokaisena päivänä uutta päivää. Aamuisin hän kaatoi puun, lepäsi hetken rungon vieressä, söi aamiaisen ja lähti kiertämään maitaan, suoritti sen päälle muut toimensa, iltaisin istui rappusilla kiitollisena ajasta jonka oli saanut.

Haave

Mieli saapui Haaveen aidalle. Ei heidän tarvinnut sanoa mitään. Istuivat vieretysten ruusujen ääreen. Terälehtien sametti oli pehmää kuin kesäyön usva. Punaiseen väriin hukkui. Kimalaisten siipien sateenkaaret nousivat ja laskivat tahdittaen kaikkeuden kulkua. Kun aika oli, Mieli nousi ja hymyili. Jatkoi matkaa.

 

Uni

Lapset juoksivat kaukaa vastaan ja Uni katsoi silmiin maskia vailla. He kulkivat yhtenä kulkueena omenatarhaan, poimivat mehusta pinkeitä omenoita. Uni ojensi kauneimmat lapsilleen, silitti päätä ja nauroi. Oli pessyt aamulla ikkunat, ottanut työpaikan läheiseltä kylältä. Uni ojensi Mielelle uudet villasukat, oli itse kutonut. Hymyillen he vilkuttivat, lapset saattoivat rajalle asti.

 

Muisto

Kun Mieli saapui Muiston talolle oli vastassa hauras hiljaisuus. Viileässä ilmassa oli lempeä sävy. Muisto makasi vuoteessaan kasvoilla hienoinen hymy, kädet ristissä rinnan päällä. Hyvä elämä se oli ollut ja päättyi kun aika oli. Oikea aika. Väistämätön. Mieli silitti ohuita valkoisia hiuksia, karheita ryppyisiä käsiä. Kyyneleet kulkivat kasvojen yli, riite joka vielä eilen oli ollut heidän välissään, suli ja valui pois.

Oikea aika. Väistämätön.

 

Leipä

Tuli aamu jolloin jäljellä oli vain yksi puu. Naapurit seurasivat kukin tahollaan. Mieli heräsi, peseytyi, varmisti että jyväpussi oli taskussa, tarttui sahaan ja sahasi. Saha upposi pehmeästi ja liikkui puun sisällä kevyesti kuin vesikirppu lähteen pinnalla. Se oli suuri puu ja aikaa kului, mutta Mieli jatkoi uupumusta tuntematta. Kun puu kaatui, vaipui Mieli rungon viereen. Huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Sitten se iski! Salama lävisti taivaan. Tulta syöksevä ruoska sivalsi läpi maan ja liekeistä nousi leimuava patsas kohti taivasta. Mielen maa paloi syvältä. Liekit kuohuivat ja kuumuus räiskyi, teki ilmasta sinistä sähköä.

Palo jatkui pitkään. Poltti puut ja puiden juuret. Naapurit katselivat liikkumatta. Näky oli ennenkokematon.

Kun sitten viimeinen liekki sammui, kun vain kevyt savu leijaili hiljaa kasken yllä, hän avasi silmänsä, ja hengitti ensimmäisen henkäyksensä. Hän leijui ja lensi, sydän ei ollut täynnä onnea, sydän oli onni. Hänet valtasi hellyys, jollaista ei ollut voinut kuvitella. Maistaen suussaan tuoreen leivän maun, hän nousi, katsoi puhdasta peltoa ja tunsi rakastavansa elämää jokaisella solullaan. Jyvät! Ne olivat taskussa. Pussi oli ehjä ja säihkyi kuin uusi.

Ei hän itsensä vuoksi jatkanut työtä, lähtenyt kylvämään jyviä. Rakkaudesta hän sen teki. Jakaakseen jokaisen kultaisen jyvän, joka kaskipellosta aikanaan nousi.

Ikuinen rauha lävisti kaiken.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Share This:

Next Level

Keho – Asana

First Step. On osattava käyttää kehoa, jotta voi päästä asanaan. On tärkeä tietää mitä lihasta käyttää, mitä rentouttaa ja mihin päin mitäkin kehon osaa kääntää. Keho on väline ja asana määränpää. Tästä on puhuttu ja paljon. Keho on käyttämistä varten!

Next Level. Entä asetelma toisin päin? On ymmärrettävä asana, jotta voi päästä käsiksi omaan kehoon. On tärkeä tutkia asanaa ja kaikkea sitä informaatiota, jota asana tarjoaa. Yrittää oivaltaa asanan luonne ja sitten sovittaa asanaa ylleen. Mennä sisälle kehoon ja tutkailla miten asana ja keho asettuvat yhteen, missä kohdissa energia kulkee, entä onko kohtia joilla ei ole kontaktia? Asanan olotilan määritelmä on ’mukava ja vakaa’ – toteutuuko se jossakin kohdassa kehoa vai kenties koko kehossa?

 

Ja koska jooga on minulle käytännön harjoitus, tässä muutama ajatus samalla kaavalla, joka on sovellettavissa moneen! 😀

 

Tulot – Menot

First Step. On osattava käyttää rahaa, jotta talous pysyy balanssissa. On tärkeä tietää kuinka paljon ruoka saa maksaa, kuinka paljon kuluu laskuihin ja minkä verran voi käyttää kaikkeen kivaan. Raha on väline ja mukava elämä määränpää. Raha on käyttämistä varten!

Next Level. Energiatehokasta on miettiä myös toisin päin. Minkä verran minä ihan oikeasti tarvitsen? Minkä verran käytän rahaa ja luonnonvaroja ihan täysin turhaan? Voisinko kenties vähentää jotakin kohtuutonta menoerää omilla toimillani? Kun alan ymmärtää omia kulutustottumuksiani voin myös alkaa säädellä rahan tarpeeni määrää. Olisiko kituuttamisen sijaan syytä ponnistella enemmän? Entä jos tulisinkin toimeen vähemmällä? Joogi kun ottaa vain sen minkä tarvitsee. Astangajoogan viides yama: aparigraha.

 

Puoliso – Suhde

First Step. On osattava käyttää puolisoa, jotta parisuhde onnistuu. On tärkeä tietää mistä narusta milloinkin vetää, mitä sanoa oikeassa paikassa, milloin hymyillä kivasti, mistä asiasta piikittää tilanteen tullen. On osattava laskelmoida toisen käytöstä, jotta onnistuu pelaamaan kortit oikein. Puoliso on väline ja onnellinen parisuhde määränpää. Puoliso on #happyyogacouple kuvia varten!

Next Level. Toimiva parisuhde toiseen ihmiseen on enemmän monikaistainen moottoritie kuin kapea yksikaistainen hiekkatie. Minä ilahdutan Häntä ja Hän ilahduttaa minua. Yhtä aikaa, suurilla määrillä ja kovalla vauhdilla! Elämä satumaisessa parisuhteessa kukoistaa silloin, kun molemmat pyrkivät tekemään toisen olon mukavaksi – se on vastavuoroista ja viihdyttävää! Minä leivon Hänelle ja Hän tuo kukkia minulle. Tyytyväinen puoliso on erinomainen määränpää ja ilman suhdetta tuo määritelmä ei edes taida onnistua!

 

Share This:

Kehosta pois ja sinne takaisin.

Olen siitä onnellinen joogi, että ehdin kurittaa kehoni äärimmilleen ennen joogaa. Minun ei ole siis koskaan tarvinnut näännyttää ja rääkätä itseäni joogan nimissä. Näinkin voisi olla – moni lähtee ankaran joogaharjoituksen tielle ja pettyy.

Kiduttavista punttitreeneistä, niiden jälkeisistä lihaskivuista ja nälän tunteen sietämisestä selvisi kunhan pääsi omasta kehosta mahdollisimman kauas pois. Keho oli kuin kone, jota piti hoitaa niin kuin konetta kuuluu. Kun pysyi siitä erillään, mikään ei tuntunut miltään. Tuskat eivät vaivanneet, mikään ei liioin tuottanut iloa. Tuona aikana, jolloin treenasin kovaa ja podin kohtalaista ortorexiaa opin elämään mielessäni, täysin oman kehoni ulkopuolella. Mutta onni ei löytynyt sieltä.

Kun tuo aika päättyi ja seuraava alkoi, aloitin joogan.

Asana-harjoitus kerrallaan yritin ohittaa mieleni ja pysyä kehossani. Olin jäykkä ja jähmeä ja kehoni oli niin hapan että hikeni haisi pitkään vahvasti ammoniakille. Silti tajusin heti mikä tila ja vapaus kehossani on, kunhan vain pääsen sinne kokonaan ja kunhan vain opin pysymään siellä. Ymmärsin että voin olla oma itseni tässä maailmassa vain jos sielullani on koti ja paikka toimia. Minun kehoni.

Kehottomuuden tunnetta on ainakin kahdenlaista. On tuota ensimmäistä: mielessä asumista, kehon kieltämistä ja turruttamista. Ja toisenlaista: kehon aistimista kevyenä eheänä kokonaisuutena, kaiken tuntemista ja riemua siitä että on olemassa!

Mieli on vahva vastus, siksi oma kehotietoisuus on erinomainen mittari sille missä kohtaa todellisuutta mennään. Voitko tuntea itsesi tuntematta itseäsi?

 

 

Share This:

Ei ole pakko vastata.

Kun aloitin joogan olin hyvin reaktiivinen. Luulin että se on hyvä juttu. Ennen kuin joogaopettaja edes ehti koskea, olin vaihtamassa asentoa suuntaan tai toiseen. Kun minua avustettiin, otin ohjat käteeni ja tein itse.

Nyt törmään tähän ohjatessa joogaa tai korjatessa jäseniä hyvin usein. Sitten on se reagoinnin toinen ääripää, totaalinen vastustus. Avustettava tai hoidettava keho ei liikahdakaan, ei herkällä kosketuksella, eikä voimakkaallakaan.

Reagointi on vastaus tilanteeseen. Mutta vaatiiko jokainen tilanne jonkinlaisen vastauksen? Viisaammat neuvovat reagoimisen sijaan toimimaan oikein tilanteessa kuin tilanteessa, toisin sanoen meidän toimintamme tulisi pysyä stabiilina omassa standardissamme tilanteesta riippumatta. Selvennettynä: jos saamme tehtäväksemme vaikkapa siivota, reagoimmeko yököttelemällä jätteiden määrää ja tehtävän alentavuutta, vai pidämmekö oman käytöksemme sattvisella (hyvyyden luonnonlaatu) tasolla suorittaen tehtävän kunniakkaasti. (Tai jopa kuninkaallisesti kuten Akeem elokuvassa Prinssille morsian XD)

Miten sinä reagoit? Tätä on hyvä tutkia asanaharjoituksessa. Avustuksissa on kyse vuorovaikutuksesta, jossa toinen ohjaa toista oikeaan suuntaan. Se vaatii tietynlaista antautumisen kykyä, luottamusta siihen että antaa oman kehon osallistua toisen tahtoon. Hyvillä avustuksilla yhdessä hyvän vastaanottamisen taidon kanssa on mahdollista saada inspiroivia kokemuksia siitä mihin voikaan pystyä! Avustustilanteessa on siis enemmän kyse siitä, että toinen toimii opettajana ja toinen oppilaana, toinen näyttää suuntaa ja toinen seuraa perässä tiedostaen mitä omassa kehossa tapahtuu. Liian innokas ja reaktiivinen oppilas on se joka kuvittelee tietävänsä itse paremmin eikä tällöin todellisuudessa pysy oppilaan roolissa. Liian vastustava ja jyrkkä oppilas ei joko ole valmis tai halukas asettumaan oppilaan rooliin. Kun ymmärrämme vallitsevan tilanteen ja oman paikkamme siinä, ei turhia reagointeja tarvita. Riittää että toimimme oikein.

Act, don’t react.

 

Share This:

Haluan enemmän!

Minä, jooga ja elämä -kurssilla keskustelimme astangan asanaharjoituksen tietynlaisesta staattisuudesta. Harjoitus on tavallaan aina sama, asanat ovat ne tietyt ja niitä kerta kerran jälkeen toistaessa varmasti hiipii mieleen ajatus: ’voisin tehdä kehollani myös enemmän’ kuten eräs läsnäolijoista totesi kiteyttäen sen mikä on monesti käynyt myös omassa mielessäni.

Halu ja toive tehdä enemmän on niin totta innokkaalle mielelle! Intohimoisuuden luonnonlaatu (rajas) saa meidät tavoittelemaan enemmän ja niin se pitääkin olla. Oman potentiaalin vajaakäyttö on kynttilän polttamista vakan alla. Mitä enemmän pistämme likoon, sitä enemmän varmasti hyödymme ja samalla iloitsee koko ympäristö.

Mutta mikä on enemmän? Onko ’enemmän’ jotain sen yli mitä olemme aiemmin saavuttaneet, vaikka jokin uusi asana tai uusi aluevaltaus työelämässä?

Yksi Patanjalin joogasutrissa mainituista esteistä joogan polulla on ”Pysymättömyys saavutetuissa tasoissa”. Voimme ehkä helposti edetä, mutta kuinka helposti pystymme säilyttämään saavuttamamme tason? Edetessä ja lisää oppiessa on hyvä tiedostaa tarkasti mikä on oma lähtötaso. Mikä on se taso jolla seisomme vakaasti ja häiriintymättä? Mikä on se harjoitus jonka teemme olosuhteista riippumatta? Kuinka monta minuuttia jokaisesta vuorokaudesta uhraamme joogaharjoituksille? Mikä on se toimintamalli arjessa, josta pidämme kiinni poikkeuksetta? Kuinka rehellisiä olemme edes omalle itsellemme?

Jos todella pystymme nostamaan omaa standardiamme, silloin voimme sanoa tehneemme ’enemmän’. Joogiset saavutukset mitataan siltä tasolta jolla jalat seisovat – ei sieltä kohdasta jota pää hipoo kun hyppäämme korkealle ilmaan.

Eteneminen on tärkeää. Mutta koska todellisuudessa pompimme tasoilla kuin Super Mario konsanaan, se myös kuluttaa energioitamme. Energiatehokas joogi rakentaa siis liikkuvuuden lisäksi tukea ja voimaa, säilyttää edistyksensä ja etenee tasapainoisin askelin kohti ylempiä tasoja.

 

(”Pysymättömyys saavutetuissa tasoissa” viittaa siihen, että harjoittelija pystyy etenemään mutta ei kykene ylläpitämään edistystään.  – s. 71 Patanjalin joogasutra, Joogan Filosofia, Måns Broo)

 

 

 

 

Share This:

Kuka päättää ja kuinka paljon?

Kaiken kontrolloimisen ja täydellisen oman tahdottomuuden puolivälissä on ohut kohta, jossa on hyvä.

’Anna kaiken tapahtua itsestään.’ on tuttu lause jokaiselle joogille. Aina on joku opettaja, jolle tuo fraasi on joogan ydin. Hyvä lause se onkin, mutta se ei ole koko kolikko. Jos siis päässä soi mantra: ”Minä annan kaiken tapahtua itsestään.” sitä on syytä tarkastella huolella.

Ensinnäkin tuo lause alkaa ’minällä’, joka selvästi kontrolloi tilannetta. Ihmiselle, joka on tottunut – omasta halusta tai olosuhteiden pakosta – kontrolloimaan kaikkea, myös tahdottomuuden kontrollointi on herkässä eikä sitä todellakaan huomaa helposti. Toiseksi, mitään ei tapahdu itsestään.

Keho on tässäkin hyvä mallintaja. Asanaharjoitus siinä loistava väline. Lihas ei voi jännittyä paljoa lisää, jos se on valmiiksi jännittyneessä tilassa, niin kutsutussa Ikikrampissa eli ikuisessa kontrollissa. Toinen ääripää: lihas ei voi myöskään jännittyä, jos sitä ei ole siihen harjoitettu eikä hermotus kulje lihaksessa lainkaan, eli se on täysin tahdoton.

Asanaharjoituksessa jokaisen hengityksen aikana me opettelemme tiedostamaan, mitä lihasta aktivoida jännittymään, mitä lihasta aktivoida rentoutumaan. Mitä lihaksia me käytämme kun teemme eteentaivutuksen, mitä lihaksia kun nostamme kädet ylös ja vastaavasti mitä lihaksia emme juuri nyt tarvitse, mitkä lihakset saavat nyt levätä hetken.

Puoliväli tarkoittaa puoliväliä. On opittava vetämään oma kontrollointi puoliväliin, tehtävä tilaa asioille jotta ne voivat tapahtua. Ja siinä puolivälissä pitää langat omissa käsissä ja pysyä aktiivisena, päättää itse mihin osallistua ja mihin ei.

 

 

Share This:

”Nyt Sinä vaan kierrät sen ongelman.”

Sanoi Susanna Helenius minulle, kun tein bravuuri asanaani hyvillä mielin. Tänä kesänä nilkkani ovat nyrjähdelleet suunnistusmetsässä kerran jos toisenkin. Heikot nilkat, heikko sisälinja, heikko tuntuma maahan isovarpaan päkiällä. Olisin voinut kehittää tuotakin heikkoutta kaikki nämä joogavuodet, mutta kun olen päässyt vähemmällä – kiertämällä ongelman.

Ongelmia ei voi kiertää loputtomiin. Jokainen heikkous paljastuu jossain vaiheessa. Monet asanat voivat onnistua, näyttää priimalta ja tuntua hyviltä vähäisemmälläkin kehotietoisuudella, mutta jossain vaiheessa tulee eteen asana, jonka yli ei pääse ennen kuin koko paketti on kasassa. Koko kehon tulee olla tasaisesti aktiivisena ilman turhia jännityksiä. Viisaalle ja taitavalle joogille riittää siis hyvinkin lyhyt ja vaatimattoman näköinen harjoitus, sirkustemppuja täytyy jatkaa siihen asti kunnes tuon taidon oppii.

Muistakaa siis: ei vain itse asana, vaan se miten sinne mennään ja miten sieltä tullaan pois. Ja niin, tämä pätee koko elämään myös. Otetaan esimerkiksi vaikka vieraille tarjottava päivällinen. Kuinka tärkeää on että vain kyläilyn ajan koti kukoistaa, ruoka on kaunista ja herkullista? Eikö ruoka maistu paremmalta jos se on tehty levollisessa tunnelmassa ja eikö ole helpompaa jos koti on riittävän siisti valmiiksi, niin ettei viime tingan stressisiivousta tarvita. Ja kun vieraat lähtevät, jätetäänkö sotkut huomiselle ja annetaan stressin purkautua pikku kiukkuna vai siivotaanko jäljet yhteistuumin, jotta seuraava päivä voi alkaa puhtaalta pöydältä. Kokonaisuus on tärkeä  – koko harjoitus on joogaa.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on opettaja joka ei päästä vähällä, vaikka sanat välillä kirpaisevatkin.

 

Share This:

Sietokyky

Sietokyvyn puute on ongelma. Kun sietokyky on alhaisella tasolla sitä käsittää mielipiteiden vaihdon riidan haastamiseksi, kehon luontaiset vaivat vaativat lääkärin diagnoosin ja lääkityksen, liikkumisesta koituvat kehotuntemukset tuottavat tuskaa ja suorituspaineita. Loputon lista.

Fyysisesti tässä ajassa ei siedetä kylmää, ei kuumaa, ei nälkää, ei fyysisestä työstä koituvaa kipua. Mielenterveysongelmat lisääntyvät koko ajan, sillä jopa oman mielen tuottamien asioiden käsittely ylittää sietokyvyn rajat.

Me emme tietenkään voi elää niin kuin on aikaisempina aikakausina eletty, koska meidän kehomme ovat tässä ajassa syntyneet. Kehomme eivät ole yhtä vahvoja, ei myöskään mielemme. Hienojakoisemmalla tasolla meiltä puuttuvat lujaa sietokykyä tukevat samskarat (mielen painaumat) Meillä ei siis ole synnynnäistä luonteenlujuutta (sisua) edes isovanhempiimme verrattuna kuin vain vähän.

Taas kerran kuulin mielipiteitä astangajoogan kurinalaisuuden ja suorittamisen tuottamista huonoista kokemuksista ja sisäinen soturini astui esiin. Totta! Astangajooga herättää tarpeen ponnistella ja yrittää parastaan, se sytyttää voimakkaasti sisäisen tulen, joka roihutessaan tekee harjoituksesta henkistä nuorallakävelyä. Tämä kaikki on totta ja siksi niin hyvä juttu. Sillä kaikessa ankaruudessaan juuri tämä harjoitus kasvattaa ja ylläpitää tuota nykyajalle harvinaista ominaisuutta: sietokykyä.

Miksi sitten pitäisi sietää mitään? Siksi, että voi epämukavissakin olosuhteissa pysyä tyynenä omassa voimassaan ja taistella vääryyttä vastaan heikkojen puolella. Jos ei siedä mitään, ei voi uida vastavirtaan.

 

Share This:

Jooginen päivärytmi

Share This: